torstai 24. marraskuuta 2011

Paratiisista hakaristiravintolaan

Sanur, Bali. Indonesia. +34 astetta. Lomafiilis 198%

Torstaina heräilimme jo kahdeksan maissa pakkaamaan loppuja kamoja laukkuihin. Aamupalalla istuessamme katselimme hieman haikeina edessämme aukeavaa lumoavan kaunista maisemaa. Kauniin värinen hiekkaranta sulautui hiljalleen turkoosiin Intian valtamereen ja lähellä rantaviivaa ankkurissa olevien veneiden takaa näkyi Gili Menon hehkuvat hiekkarannat ja vielä kaiken tuon kehyksinä Lombokin pilvien reunustamat tulivuorten huiput, jotka majesteetillisina kohosivat horisontissa. Miksi täältä pitää jo lähteä? Voisiko vielä jäädä muutamaksi päiväksi? :)

Lähdettävä oli joka tapauksessa ja niinpä hyvästelimme Villa Almarikin todella mukavan henkilökunnan tutuimmiksi tulleet ihmiset ihan kädestä pitäen. Hevoskyyti vei meidät lyhyen muutaman minuutin matkan satamaan, missä kuittasimme itsemme pikavenekyytiä odottamaan. Venettä odotellessa kaivoin vielä kamerani esiin ja tallensin viimeisiä tunnelmia saaren rannoilta. Veneitä saapui rannalle uusia matkailijoita tuoden ja toisaalta jotkut muutkin onnettomat joutuivat jättämään meidän tavoin paratiisin taakseen, joten rannalla riitti liikennettä moneen suuntaan.

Kuvatessa huomasin sivusilmällä, kuinka sisämaasta rannalle käveli hieman jo iäkkäämpi paljon elämää kokeneen näkoinen mies, joka alkoi tarkkailemaan menoa hyvin huolestuneen näköisenä. Liekö vanhus ollut yksi kylänvanhimmista, jotka täällä ovat meikäläisten viranomaisten kaltaisina jokapaikan höylinä toimien tarvittaessa lupa-asioiden hoitajina tai vaikkapa riita-asioissa oikeusistuimen tuomareina.

Hieman kauempana rannalla kirmaavat pikkupojat olivat napanneet rantavedestä jonkin oudonnäköisen äyriäisen, jota he kiikuttelivat ja heiluttelivat lelunaan. Saaren alkuperäiset kyläläiset alkoivat kiertää kaupittelemassa kaikenlaista pientä purtavaa rannalle saapuville kulkijoille. Samalla veneistä nostettiin rannalle monenlaista tavaraa, ruokatarviketta ja isoja vesikanistereita, sillä lähes kaikki saarilla kulutettava on tuotava Gilille Lombokista.

Pääsimme lopulta pikaveneen kyytiin hieman myöhässä joskus vähän ennen kello yhtätoista. Vene kävi aluksi myös lähisaari Menon rannalla, missä näimme mm. rannalle haaksirikkoutuneen purjeveneen kallellaan matalikolla. Pysähdyimme lyhyesti myös Lombokin rannassa, mutta sitten lähdimme kohti avomerta ja Balia. Aluksi veneen kyyti oli tulomatkan tyyliin mukavan tasaista, mutta jossain Gilin ja Balin puolessa välissä alkoi melkoinen rynkytys ja aalloissa poukkoilu. Onneksi pääsimme kohtuullisen nopeasti kuitenkin Balin rannikon suojaan, joten meritauti ei ehtinyt kunnolla iskeä. Olo oli kuitenkin hetken aikaa sellainen, että jos veneen rynkytystä ja heijaamista olisi kestänyt kovin paljon pidempään, niin jotain pussia olisi kohta kannattanut alkaa katselemaan.

Satamassa päätimme suosiolla ottaa ilmastoidun taksikyydin Sanurille, sillä vatkaamisen ja kuumassa veneessä istumisen jälkeen ei venefirman yhteiskyyti ilmastoimattomalla pikkubussilla oikein iskenyt. 200 000 rupian tingatulla hinnalla saimme mukavan kyydin Sanurin rannalle suoraan seuraavan hotellimme, Oasis Lagoonin ovelle.

Hieman väsyneinä kirjauduimme hotelliin sisään ja katselimme ympärillemme. Hotelli on melko uusi, vasta kolmisen kuukautta sitten avattu, joten ainakin ensisilmäykseltä julkiset tilat olivat modernin ja siistin näköiset. Myös uima-allasalue vaikutti viihtyisältä, joten majoituimme tyyväisinä uuteen kämppään. Huone sinänsä nyt ei kovin kummoinen ollut, varsinkaan kun kahdessa edellisessä majoituspaikassa olimme tottuneet hurjiin tiloihin ja valoisaan meininkiin. Kyllä tässä kuitenkin ihan kohtuudella varmasti pari viimeistä lomapäivää viettää, koska suurimman osan ajasta olemme kuitenkin liikeellä shoppailemassa tai muuten vaan ympäristöön tutustumassa.

Päätimme lähteä väsymyksestä huolimatta lounaalle, koska nälkä alkoi jo hieman tuntumaan mahanpohjassa aikaisin nautitun aamiaisen jäljiltä. Vaikka meillä ei ollut mitään tarkoitusta lähteä torstain siirtymäpäivän päätteeksi yhtään minnekään kauemmaksi, niin lounaalle kävellessämme satuimme törmäämään kadun varrella jälleen yhteen Ketut-nimiseen kaveriin, joka alkoi houkuttelemaan meitä katsomaan auringonlaskua Uluwatuun aivan Balin saaren eteläkärkeen. Niinpä huomasimme hetken päästä, että olimme sopineet kaverin kanssa iltaohjelman selväksi, joten se niistä levähtelyistä!

Pikaisen lounaan jälkeen haimme hieman kampetta mukaan hotellihuoneesta ja hyppäsimme Ketutin auton kyytiin. Mies tuntui heti oikein mukavalta ja avoimelta, joten matka etelään Uluwatun kallioniemellä olevalle temppelialueelle sujui rennosti jutustellen. Mies kertoi ajomatkan aikana lähes koko elämänhistoriansa ja naureskelimme mm. sille, kuinka hän oli tavannut vaimonsa aikanaan työskennellessään samassa ravintolassa tarjoilijana, missä vaimonsa oli ollut kokkina. Romanssi oli kuulemma alkanut riehumaan tarjoiluluukun kautta ja kohta oli vaimo ollut pienen lovemaking accidentin jälkeen raskaana. Maaseudulta saapunut tulevan vaimon tiukkailmeinen isä oli antanut miehelle mahdollisuuden naida tytär joko huomenna tai viimeistään kuukauden sisällä. Naimisiin oltiin menty pikimmiten ja nyt heillä on kaksi poikaa ja mies elättää perheensä meidän kaltaisia turisteja ympäri saarta ajeluttaen.

Perillä Uluwatussa edessämme aukesivat komeat maisemat. Pystysuorien Intian valtamerestä nousevien kallioiden huipulle oli rakennettu ikivanha kuuluisa temppeli, jonne menimme sisään. Kuskimme Ketut vaikutti hyvin huolestuneelta ja hän varoittelikin meitä temppelialueen apinoista, joilla kuulemma on tapana varastella matkailjoilta kaikkea mahdollista lakeista, silmä- ja aurinkolaseista jopa kameroihin. Ostettuamme 3000 rupian pääsyliput ja pukeuduttuamme asianmukaisesti lähdimme tutustumaan temppeliin. Ketut varustautui pitkällä kepillä, jolla hän tarvittaessa hätisteli apinoita kauemmaksi, jos ne vaikuttivat olevan liian tungettelevaisia.

Pahimmissa paikoissa pidimme silmälaseista Ketutin ohjeiden mukaan käsin kiinni, sillä hänen mukaansa apinat saatoivat alle sekunnissa napata pään yläpuolelta puusta roikkuen mitä tahansa ulottuvillansa olevaa. Jaanakin riisui päästään hiuspannan sekä lakin, mutta loppujen lopuksi selvisimme temppelikäynnistä ilman haavereita. Olisiko keppiä kiviin kalisuttelevalla kuskilla ollut oma vaikutuksensa? Satuin näkemään, kun eräs paikkaan tutustunut turistinainen joutui hätistelemään liiallista läheisyyttä tarjonneita apinoita kädessään olleella isolla vesipullolla. Lähti se apina ainakin häröilemästä, kun sai kunnon kajauksen päähänsä!

Kuvasin tuolta erään kallion nokasta myös panoraaman, joten sen avulla muutkin pääsevät näkemään pienen välähdyksen ympäristöstä.

Illan lopuksi kävimme katsomassa Kecak-tulitanssiesityksen temppelin lähellä. Jälleen aimo annos jumputtavaa balilaista musiikkia ja tanssia. Musiikki oli käytännössä tunnin annos seuraavanlaista mieslauman hokemaa: "tsaka, tsaka, tsaka, tsaka! Vajaan vartin tuota oikeasti jaksoi seurata jotenkin kiinnostuneena, mutta hienosta nimestään huolimatta esitys oli lopulta melkoinen turistirysämeininki, joten päätimme lähteä paikalta jo hieman ennen esityksen loppua.

Onneksi pääsimme samalla pahimman ryysiksen alta pois, joten ajomatka takaisin hotellille Sanurilla sujui nopeasti ja leppoisasti jälleen Ketutin kanssa mukavia jutellen. Hotellille saavuttuamme ja kyydin maksettuamme nakkasimme ylimääräiset kamat huoneeseen ja kävelimme muutaman sadan metrin lähikatua sopivaa ruokapaikkaa etsien. Lopulta päädyimme evästämään varsinaisessa natsibaarissa, sillä ravintolan nimenä oli "Hakaristi" eli "Swastika". Tosin täällä Aasiassa tuollakin ikivanhalla symbolilla ei ole mitään tekemistä natsien hirmutekojen kanssa, vaan onpahan vaan kyse buddhalaisuuden perinteisestä symbolista. Ruoka oli onneksi todella hyvää ja täytyy tosiaan todeta, että harvoin olen noin maukasta barbecue-kastiketta kanan kanssa syönyt.

Päivällisen jälkeen olimmekin aika finaalissa, joten pääsimme hädin tuskin takaisin hotellille.
Niinpä pikainen iltapesu ja pujahdus punkkaan. Nukkumatti oli oikein mieluinen kaveri tapahtumarikkaan päivän päätteeksi.

2 kommenttia:

  1. Kuinka pitkä siis aikana on tuo Gili-Bali väli oikein on?

    VastaaPoista
  2. Meillä meni veneessä aikaa molempiin suuntiin eli rannasta rantaan noin 1,5 tuntia. Siihen kun laskee vielä rannassa odottelun ja siirtymiset päälle, niin saa kokonaisajan. Siirtymisiin menee tietysti eri aikoja riippuen mistä päin Balia on tulossa tai menossa. Ja vaikkei Bali kovin iso saari olekaan, niin ajomatkoihin esim. pohjoisosiin saattaa tuhrautua useita tunteja vaihtelevan liikenteen takia. Tien päällä on moottoripyörien ja henkilöautojen lisäksi välillä runsaasti hitaita ja savuttavia kuorma-autoja, jotka hidastavat liikkumista yllättävästi.

    VastaaPoista